HOPIAVUOREN MANEESI, OTSONMÄKI

Aurinko paistoi kauniisti maneesin ikkunoista sisään, ja valaisi ratsastushallin niin hyvin, ettei valoja tarvittu. Olin vihdoinkin saanut aikaiseksi herätä jo puoli yhdeksältä — ehdin sopivasti vähän ennen kymmentä tallille ja nauttimaan valoisasta lumimaisemasta. Ahneesti ilmoitin itseni ja Töpselin vajaa kahden viikon päähän estekisoihin Ansamaahan, joten nyt piti alkaa tosissaan vähän treenailemaan.

“Noniin, nyt on valmista. Tulehan,” höpöttelin ruunikolle suunnatessani kohti yhden estetolpan vieressä odottavaa jakkaraa. Töpseli seurasi korvat hörössä perässä, ihan niin kuin se oli tehnyt koko sen ajan, kun olin pystyttänyt esteitä maneesiin. Kaksi pystyestettä, yksi ristikko ja yksi okseri, kaikki 50 ja 70 sentin väliltä, sekä muutama laukkapuomi verryttelyä varten.

Olimme jo pariin otteeseen treenannut esteratsastuksen saloja maapuomeilla ja kavaleteilla, ja Töpseli vaikutti innostuvan niistä ihan toden teolla. Nytkin ruunikko oli innoissaan jo verryttelyssä, ja sitä sai ottaa vähän takaisin, kun ratsastin laukassa kahta maapuomia. Harjoittelin puomien kanssa laukan pituuden säätämistä, ja kun pikkuhiljaa oikeanlaiset avut löytyivät, toimi Töpseli jälleen kuin ajatuksen kanssa. Ori hienosti pidensi ja lyhensi askelta pyynnöstä, ja piti lyhentäessäkin tempon hyvin yllä.

“Hieno poika,” juttelin orille kun annoin pidempää ohjaa ja taputin sen kaulaa. Töpseli pärskäisi vastauksesi jo hieman hengästyneenä. Jossain vaiheessa olisi pakko saada joku valmentaja esteille, sekä radalle että maastoon, mutta toistaiseksi oli pakko pärjätä omien tietämysten varassa. Toisaalta, ihan mielelläni ensin tutustun uuteen hevoseeni rauhassa ennen valmennukseen menoa — osaa sitten jotain ehkä kertoakin valmentajalle. Ensi viikolla voisi kyllä pyytää jonkun apulaiseksi nostamaan esteitä, kun pitäisi yksi kunnon rataharjoittelu pitää ennen kilpailuita. Oskaria ehkä uskaltaisi kysyä, jos mies hetken pystyy olemaan poissa työstään.

Keräsin pian ohjat käteen, ja löydettyäni Töpselille hyvän ja rullaavan laukan ohjasin ruunikon ristikolle. Jouduin ristikon avulla hieman hiomaan esteelle lähestymisiä, kun ori olisi niin mielellään lähtenyt hyppyyn vähän turhan aikaisin. Töpseli vaikutti kuin eri hevoselta: tarhassa ujona nuokkuva möykky olikin yhtäkkiä innokas estehevonen. Mikä on ihan pelkästään positiivista, sillä en tykkää ratsastaa hevosta, jota pitää koko ajan olla kehottamassa eteenpäin. Töpseli kuitenkin kuunteli hetken päästä hyvin pidätteitä, ja kun homma sujui hyvin ristikolla, hyppäsin muut esteet kerran ennen linjoja ja pientä rataa.

Alkuinnostuksesta päästyään ori oli hyvin keskittynyt, tarkka ja huolellinen hypyissään, vaikka esteet olivat sille suhteellisen pieniä vielä. Hetkittäin päästiin jo ajatuksen tasolla samalle levelille, mutta kyllä melkein tarvitaan ulkopuolista silmää, että saadaan yhteistyö hiottua timanttiseksi. Ruunikosta huomasi, ettei se ihan vielä luottanut muhun sataprosenttisesti, kun päätyi ennen estettä omiin askelratkaisuihinsa. Ymmärrettäväähän se on, että kyllä munkin pitää oppia tuntemaan Töpselin mukavuusalueet ja parhaiten ne saan tietää, kun se näyttää ne mulle itse.

Kaiken kaikkiaan estesessio oli onnistunut ja pelkästään positiivinen. Töpseli oli saanut pientä hikeäkin aikaiseksi, kun kehotin sen pidemmällä ohjalla rentoon raviin. Ruunikko pärski tyytyväisen oloisena, kun pyysin sitä hieman taivuttelemaan molempiin suuntiin. Lopulta istahdin alas, annoin orin siirtyä käyntiin ja ohjan valua koko pituuteensa.

“Hyvä hyvä,” lirkuttelin ratsulleni kun taputin sitä molemmin puolin kosteaa kaulaa ja rapsuttelin harjanjuuresta. Töpseli sai hetken kävellä ja jäähdytellä maneesissa, mutta ulkona oli niin kaunis talvikeli, että päätin ottaa loppuun pidemmät käynnit ja käydä ruunikon kanssa maastossa pyörähtämässä. Päätin, että esteet korjaisin myöhemmin pois, kun ohjasin Töpselin maneesin laidalle, asettelin viltin sen pyllyn päälle ja omien jalkojeni päälle ja ohjasin ratsuni lumiseen metsään.