Etsinnässä Se Oikea


ulkomaat ja kisareissut / Thursday, December 5th, 2019

MAJATALON PUBI, WICKLOW, IRLANTI

Siellä mä nyt vihdoin olin. Lynchburgin tallipihan porteilla maanantaiaamuna. Täytyy kyllä myöntää, että hieman jännittää astua tunnetun irlantilaisen kasvattajan tiluksille, kun Suomessa hevospiirit ovat niin vaatimattomat versus tämä. Tänne asti oltiin kuitenkin tultu, ja jos nyt kääntyisin ja palaisin kotiin, katuisin — ja kaiken lisäksi saisin Siljalta kauheat huudot.

Olin jo lähes vuoden päivät haaveillut omasta kenttähevosesta. Ratsastettuani ja kilpailtuani koko ikäni muiden hevosilla, oli ehkä aikakin ottaa itseä niskasta kiinni ja hommata oma kauramopo, jos haluaisi oikeasti lähteä menestymään kilpakentillä. Vanha perhetuttuni, Silja Seljaranta, oli yrittänyt jo puoli vuotta saada mua lähtemään hevosenhakureissulle johonkin Suomen ulkopuolelle. Ja itse asiassa se oli Silja, joka löysi Lynchburgista myytäviä hevosia.

Yritin etsiä tietenkin ensin Suomesta jotakin kivaa hevosta, mutta kaikki kokeilemani hevoset olivat vähän … meh. Ei napannut. Lynchburgissa mulle esiteltiin ensin kaikki mahdolliset vaihtoehdot, ja ehdotettiin, että kokeilisin vaikka kaikkia. Päädyinkin viettämään Lynchburgissa yhteensä kolme päivää kokeillen eri myyntihevosia — sekä nuoria, että jo kilpauransa aloittaneita. Mikään ei kuitenkaan tuntunut siltä omalta, vaikka hienoja hevosia olivatkin. Lynchburgin omistajatar, Nancy, näki epäröivän katseen kasvoillani, kun hyppäsin alas viimeisen myyntihevosen selästä.

“I gather you didn’t feel this one either ?” nainen kysyi hymyillen. Nancy tuntui ymmärtävän pointtini siitä, että sen täytyi tuntua oikealta.

“Umm no, no I didn’t,” naurahdin hieman nolostuneena takaisin.

“Well … I have one more candidate for you. He has been for sale for over a year now, but nobody has wanted him yet. He’s a bit … different from the others you have ridden here,” Nancy sanoi hieman epäröiden, mutta silti jotenkin viekkaasti.

“Might as well try him, since I came all this way,” hymyilin naiselle. Jotain erilaista. Se kuulosti nyt jo paremmalta, kuin yksikään myyntihevonen jonka olin kohdannut.

Nancy johdatti mut pienelle laitumelle, joka tähän aikaan vuodesta ei ollut enää erityisen vihreä. Laitumella seisoi kaksi hevosta, molemmat loimitettuina ja hieman märkinä jatkuvasta sateesta.

“That’s him,” Nancy sanoi ja osoitti pienempää ruunikkoa, joka katsoi meitä ujosti tarhakaverinsa vierestä. Nancy ehkä tulkitsi hiljaisuuteni mielenkiintona, ja tarjosi mulle riimunnarua. Sujahdin aidan välistä ja lähdin tarpomaan hieman mutaista polkua pitkin hevosten luokse. Isompi hevonen, kimo, tervehti mua heti uteliaasti ja haisteli, josko mulla olisi ollut jotain syötävää. Taputin sitä kaulalle ja otin muutaman askeleen sen tarhakaverin luokse, hieman aran näköisen ruunikon eteen. Ori uskalsi juuri ja juuri katsoa muhun päin, ja kun tarjosin sille kevyesti kättäni, se varovasti toi turpansa lähelle, puuskaisi ja koitti, oliko sormet syötävää vai ei.

Muistan olleeni myyty siitä hetkestä alkaen. Kasvattaja kutsui hevosta Gramiksi, mutta kuullessani orin oikean nimen — Lynchburg Cablegram — ajattelin heti, että Töpseli. Vaikka ruunikko olikin nimetty cocktailin mukaan. Nancy antoi mun laittaa Gramin kuntoon itse, ja koeratsastaa sen maneesissa. Nancy oli katsomossa koko ajan hiljaa, tarkkaillen, ja hymyili leveästi, kun hyppäsin alas orin selästä. Hymyilin leveästi takaisin, ja siinä hetkessä tiesimme molemmat, että tämä tulisi mulle Suomeen.