UUSIMAA, VALKISALO, NOLVIN YKSITYISTALLI, TARINAKISAT

“Hyvin se menee Elias ! Älä turhaan murehdi,” Fiia heitti pirteään sävyyn. Töpseli hörähti ja liikkui hieman paikallaan, varmaan jo kärsimättömänä tästä maneesin ovella odottelusta. Katsoin Fiiaa hieman epäilevästi — nainen oli hyvin optimistinen, sillä tämä taisi olla ensimmäinen kilpailumme … no, sanotaanko että moneen kuukauteen. Vaaleat hiukset pipon alla heiluen Fiia siirtyi rapsuttamaan Töpselin turpaa ja höpisemään sille jotain tsemppipuhetta.

Askeleen taaempana seisova Mikael Nolvi katsoi tyttärensä suuntaan hieman huvittuneena. Valmentajani taisi huomata epäröivän ilmeeni ja jännittyneen puristukseni löysässä ohjassa. “Hyvin se menee. Teet juuri sellaisia ratkaisuja, joita ollaan opeteltu tässä kesästä asti,” Mikael nyökkäsi mulle. Hyvin se menee. Teet juuri sellaisia ratkaisuja, joita ollaan opeteltu tässä kesästä asti.

“Hyvä .. Noin, juuri noin ! Otat hieman takaisin, jos tilanne vaatii. Sitten .. justiinsa ! Hyvä Elias !” ruskeahiuksinen vanhempi nainen taputti kentän keskellä. Kuuma kesäilma oli tehnyt paidastani hiestä märän, eikä allani pärskivä kimo ollut yhtään sen kuivempi. Siirsin Villan käyntiin, ja tamma totteli mielellään. Elviira käveli kohti meitä, ja ohjasin kimon tamman kääntymään keskikentän suuntaan, vastaan iloista valmentajaani. “Jatkat vaan juuri tällä linjalla ja teet juuri näitä ratkaisuja, mitä ollaan harjoteltu, niin huomiset kisat menevät varmasti nappiin !”

Leveä hymy levisi naamalleni hiostavasta säästä ja väsymyksestä huolimatta. Taputin Villan hiestä märkää kaulaa, ja annoin sille löysempää ohjaa. Tamma otti tilanteesta heti kaiken irti, ja kumartui rapsuttamaan turpaa jalkaansa. Elviira kertasi vielä valmennuksen huippuhetkiä, ja mainitsi muutaman asian, joihin kiinnittää erityistä huomiota. Huomenna olisi ensimmäiset kilpailuni. Niitä on sekä odotettu, että jännitetty.

Jo viisi vuotta kestäneen ratsastusurani aikana vasta Elviira on ollut ensimmäinen, joka on halunnut antaa mahdollisuuden valmentautua ja kokeilla siipiä kilpailuissa. Tavalliselle tallityöntekijälle ja silloin tällöin -ratsastajalle ei oikein kukaan ollut innostunut antamaan hevosta alle. Ilman Elviiraa en todennäköisesti olisi ikinä haaveillut omasta hevosesta, saatika lähtenyt sellaista Irlannista asti etsimään. Ilman Elviiraa en todellakaan seisoisi tässä, juuri nyt, hevoseni selässä odottamassa omaa kilpailuvuoroani.

Päässäni kaikuvat vain Elviiran kommentit ensimmäisen suoritetun kilparatani jälkeen. “Elias, hei ihan mahtava debyytti ! Tosta on todella hyvä lähteä etenemään,” nainen rupattelee ja taputtaa Villan kaulaa samalla, kun ohjaan tammaa poispäin kentältä kohti verryttelyaluetta. Muistan edelleen, että olin radalla ihan jännityksen kourissa. Villa pelasti mut ihan satanolla. Kimo tamma oli kyllä paras opetusmestari kilpauran aloittamiselle, jonka olisin voinut toivoa saatika saada. Jo kokeneempana estekonkarina Villa opetti mulle ihan hirveästi: erilaisia tekniikoita, hyvien esteratojen saloja, miten—

“ELIAS !” Havahdun yhtäkkiä takaisin nykyhetkeen, kun kuulen Fiian kovan kiljaisun vierestäni. Katson hätääntyneenä ympärilleni, mutta onneksi kilpailualueella pörräävät ihmiset eivät jaksaneet kiinnittää huomiota blondin kirkaisuun. “Sun nimi sanottiin jo hetken aikaa sitten. Lopeta haaveilu ja mene radalle, tai kohta et saa startata ollenkaan !” Fiia naurahtaa. Annan ystävälleni hermostuneen naurahduksen vastaukseksi ja maiskutan Töpselin liikkeelle, joka innokkaana tepastelee sisälle maneesiin.