ETELÄ-SUOMI, JOSSAIN FORSSAN LÄHELLÄ

Hevosauto kulki tasaisesti surruttaen jossain Forssan liepeillä, kun valkoinen Volkkari ohitti meidät. Silja tuhahti autolle, “No oli jo aikakin !!”, joka oli roikkunut perässämme jo useamman kilometrin. Katsahdin Siljaa huvittuneena — naisella oli niinikään road rage, mutta se onneksi pysyi auton sisällä ja lähinnä vain puhinana kanssamatkustajalle. Takaa kuului pientä hörinää ja näin kamerasta, miten ruunikko tamma suuntasi korvansa sivuseinään Volkkarin äänten suuntaan.

“Se on todella mahtavaa, mutta samaan aikaan todella … haikeaa,” vastasin Siljalle, joka oli ennen ohitustilannetta kysynyt fiiliksiäni tuoreena hevosenomistajana. Olimme matkalla Pöytyältä takaisin Valkisaloon, hevosenhakureissulla. Silja oli jotenkin onnistunut saamaan mut katsomaan Kurkisen Ainon — hänen entisen satunnaisen valmentajansa — myynti-ilmoituksia. Nainen oli ilmeisesti onnistunut jälleen kasvattamaan itselleen estehevosia, vaikka oli itse enemmän kouluratsastukseen taipunut.

“Miten haikeaa ?” Silja vilkaisi muhun nopeasti, kunnes keskittyi taas tiehen. Kalle oli juuri kuukausi sitten ostanut uuden, hienon hevosauton, joka oli todella hieno, todella hiljainen, todella tasainen ja todella kallis. Jotenkin ihmeen kaupalla Silja oli saanut suostuteltua poikaystävänsä antamaan auton meille lainaan, “nuori hevonen tarvitsee vakaan kyydin” ja muut Siljan tutut perustelut.

“No kyllähän se pitää johonkin lähettää koulutettavaksi. Ei mulla riitä taito sen kouluttamiseen,” irvistin. Joo, hyvä Elias, osta hevonen, jota et pysty muutamaan vuoteen edes itse ratsastamaan. Onneksi sekä Silja että Fiia olivat molemmat kannustaneet ostamaan Töpselin rinnalle toisen hevosen, eivätkä tuhoon tuominneet ideaa nuoren ostamisesta. “Se, mistä Aino mainitsi että voisi järkätä paikan, ööm … Belgiasta ? Kuulosti ihan hyvältä vaihtoehdolta.”

“Joo, Belgia. Benjamin Noyerin luokse. Tai Benjamin taitaa nykyään pitää tallia yhdessä Boelensin Evelinen kanssa, mutta sehän on vaan plussaa. Eveline kun on ollut paljon tekemisissä nuorten hevosten kanssa,” Silja selitti. 

“Miten Aino edes tuntee belgialaisia esteratsastajia ?” naurahdin.

“Öööö … Aino tuntee oliko nyt Leksan ? Taitaa olla oikealta nimeltään joku Aleksanteri tai vastaava. No mutta, Leksa on ollut Benjaminin kanssa bisneksessä jo monta vuotta, olisiko jopa siitä asti kun lähti Suomesta Euroopan hevosmaailmaan.”

“Jaajaa. Kaikenmoisia sitä ihmiset näyttävät tuntevan hevospiireissä.” Itse en pystynyt kehuskelemaan tuntevani ketään. Paitsi Siljan ja Nolvit. Ja ehkä Ismailovin Avrelianin, mutta se onkin sitten ihan oma tarinansa …

“Oletko miettinyt lempinimeä tammalle ? Äläkä vaan sano Sangria !!!” Silja mulkaisi ja naurahti.

“Hahaa, en nyt sentään … Kyllä mulla on yksi mielessä ..” sanoin ja purin huulta. En todellakaan halunnut perustella lempinimivalintaani ja Siljan tuntien olin aika varma, millainen reaktio sieltä tulisi.

“Noh ?? Kerro !”

“Mmm .. no … Sirkka.”

“….. SIRKKA ???!!!!!” Silja kiljahti, ja melkein itsekin hypähdin läpi katosta, vaikka osasin arvata tätä reaktiota. “Sirkka ??!!”

“Niin,” naurahdin ja katsahdin epävarmana Siljaa.

“Miten voit nimetä nuoren hevosen jollain mummonimellä,” Silja naurahti, mutta vaikutti silti ottavan asian hyvin vakavasti.

“Hei, joku on nimennyt hevosensa Puluksi,” katsoin merkitsevästi naiseen, joka tuhahti vastaukseksi. “Mutta Sirkka vaan hypähteli niin iloisesti ja korvat höröllä laitumella, kun mentiin sitä hakemaan. Hypähteli ku … sirkka.” Näin Siljan ilmeestä, että nainen olisi facepalmannut, jos ei olisi ajanut autoa kallisarvoinen lasti kyydissä. 

“No, ei kai siinä. Toivotaan, että muutaman vuoden päästä hypähtelee niiden esteidenkin yli kuin sirkka,” Silja virnisti. Hymyilin naisen kommentille, ja käänsin katseeni pitkälle tiehen.