HOPIAVUOREN MANEESI, OTSONMÄKI
“Tullaan !” huudahdin, kun saavutimme Töpselin kanssa maneesin oven, joka oli hieman raollaan. Ratsastushallissa ei kuitenkaan ollut ketään, mikä sai mut vilkaisemaan vasemmassa ranteessa olevaa Apple Watch viitosta. 12:08 torstaina. Hmh. Outoa. Olikohan joku sitten maastossa, kun yksi auto pihassa kuitenkin oli tallille tullessani. “No, saamme hölkkäillä rauhassa,” mutisin raudikolle ja ohjasin sen kohti jakkaraa, joka oli hieman keskemmällä maneesia.
Hyppäsin selkään jakkaran avustuksella, annoin orille luvan lähteä liikkelle ja vedin Töpselin pyllyn päällä lepäävää vilttiä hieman reisieni päälle. Ensimmäiset pari päivää olin kävelyttänyt Töpseliä narun päässä metsässä maastoreittejä tutkien sekä maneesissa hieman juoksuttaen. Eilen otettiin ensimmäinen ratsastus kotona, ja Töpseli oli yhtä kiva mitä koeratsastuksesta muistin. Hieman ehkä vielä jännittynyt uudessa ympäristössä, mikä oli ymmärrettävää. Nyt jo tunsin ruunikon kävelevän rennommin kuin eilen, mikä sai hymyn huulille ja rapsutin orin kaulaa kevyesti harjan tyvestä, josta sain vastaukseksi kevyen pärskähdyksen.
Tarkoitus oli edelleen vaan tutustua ja pikkuhiljaa löytää niitä oikeita nappuloita. Kun keräsin ohjia, pyysin Töpseliä samalla hieman ryhdikkäämmäksi, ja hieman lyhentämään pitkää, reipasta askeltaan. Ori hieman jännittyi, mutta kun siirsin kättäni hieman eteenpäin tunsin tyytyväistä kuolainten pureskelua toisesta päästä.
Tein alkuun käynnissä muutamia pysähdyksiä, peruutuksia ja taivutteluja erilaisilla kuvioilla. Töpselin kanssa kyllä huomasi heti, jos omasta ratsastuksesta puuttui joku oleellinen juttu, mutta tuli heti paremmaksi kun muisti vaikka hieman siirtää pohjetta ja pyytää takapäätä mukaan taivutukseen. Töpselin ravi on niin ponnekasta, ilmavaa ja pehmeää samaan aikaan, että meinasin aina välillä jäädä vain matkustajaksi selässä, kunnes muistin taas pyytää orilta jotain tehtävää. Laukassa jatkoin yksinkertaisten perusjuttujen parissa, ja pyysin kaarteiden ja volttien lisäksi ruunikolta välillä pidempää laukkaa ja välillä lyhyempää laukkaa. Ori reagoi hyvin ja kuuliaisesti, ja sen herkkyys sai huomaamaan, että itse voi tehdä avut paljon pienemmin elein.
Loppuravit Töpseli sai hölkätä pidemmällä ohjalla ja eteen alas venyttäen. Käyntiin ori siirtyi välittömästi, kun ehdin istahtaa alas ja miettiä asiaa. Naurahdin kevyesti ääneen, ja taputin Töpselin ruskeaa, klipattua kaulaa. Olin tiistaina onnistunut klippaamaan orin, sillä sen talvikarva oli päässyt vähän turhan pitkäksi joulukuun aikana.
Kun ohjasin orin maneesin ovipäätyyn laidalla lepäävän viltin luokse, huomasin oven avautuvan ja sisään astui ruskeahiuksinen, ehkä mua hiukan vanhempi mies, joka pysähtyi kuin seinään huomatessaan mut.
“Ai-ai anteeksi, en tajunnut, että täällä olisi joku,” mies sanoi hermostuneesti. Laskeuduin alas selästä, taputin Töpseliä kaulalle ja otin pari askelta napatakseni viltin maneesin laidalta.
“Ei se mitään, me ollaan lopettelemassa,” hymyilin miehelle.
“Joo, mun piti vaan tarkistaa oliko täällä jotain siivottavaa,” mies jatkoi ja rapsutti takaraivoaan. “Aa, joo. Olen Oskari. Tallityöntekijä.” Oskari sujautti kätensä takaisin taskuun ja hieman korjasi ryhtiään.
“Elias, Töpselin omistaja,” nyökkäsin hevosta kohti joka hörähti ja tönäisi mua käsivarteen turvallaan. “Joo, joo,” naurahdin orille. “Ei täällä näyttänyt olevan mitään siivottavaa, tai en ai-“ ja lauseeni keskeytti pieni tömähdys, joka kuului takaa päin. Töpseli päätti sitten kakata juuri sillä hetkellä, mikä sai mut nauramaan ja Oskarinkin hieman hymyilemään. “Mä voin siivota ton,” sanoin Oskarille.
“Okei, kiitos,” mies naurahti, ja lähti ulos maneesista.
“Olet sinä sitten oikea vitsiniekka,” virnistin orille, joka katsoi mua suurilla nappisilmillään, korvat hörössä, kun heitin viltin sen päälle ja lähdin hakemaan talikkoa, ruunikko perässäni.